Pirpana

Kirjoittaja & kuvat: Eeva Pulkkis

Minä olen Pirpana.

Toki sain tietää olevani Pirpana vasta näin kissanaiseuteni keski-ikäispäivillä.

Synnyin taloon, jossa oli paljon kissoja. Välillä joitakin ihmisiä kävi ja komensi talon omistajaa huolehtimaan kissoista.  Mutta kaikki jatkui kuten ennen.  Kissoja oli paljon ja ruoasta tapeltiin. Omistaja yritti kyllä paijata minuakin ja tykkäsin siitä. Mutta mahassa oli nälkä.  Meitä oli liikaa.

Vaan kasvettuani, kävihän niin vanhanaikaiset kuin voi käydä.  Syntyi pennut.  Kun talon omistaja löysi ne, otti ne pois.  Itkin. Itkut itkettyäni taas taisin olla tiine. Nyt tunnistin mahan painon.  Nyt yritin piilottaa pennut paremmin ja onnistuikin se aina kuukauteen asti.  Taas ne vietiin. Itkin aina vaan kauemmin. Sitten en enää muista montako kertaa syntyi pennut ja paljonko itkin. Minusta tuli aina vaan taitavampi piilottamaan pentuja ja ne oli aina vaan isompia kun omistaja ne löysi ja lopetti.  Alkoi masentaa.

Sitten viime vuoden keväisenä päivän yksi kissaihminen sieppasi minut häkkiin sieltä. En paljon pannut vastaan.  Maha oli taas pyöristymässä, vaikka tissinjäljet entisistä näkyi.  Naamassakin  paise. Kissaihminen siirsi minut toiseen häkkiin ja niin alkoi uuden kodin kotimatka. Jo matkalla sain kuulemma nimen Pirpana. Niin puhkisurullinen ilmestys, naamassa paise, maha keikkuen ja tissillä imujäljet, ja voi miten laiha ja huono turkki, näin kertoi uusi omistajani. Olin masentunut kissa. Sitten kun synnytys käynnistyi, huusin kovaa uutta ihmistäni apuun. Ja tulihan se. Piti tassusta, auttoi ponnistuksessa tukemalla. Kun ihmiseni yritti poistua hetkeksi , huusin lujaa.

Syntyi kolme potraa punatiikeripoikaa. Niitä yritin piilottaa, kun vanhat muistot pyrkivät  pintaan. Mihin niitä yhdessä neliskanttihuoneessa piilottaa? Aina uusi äippä löysi ja palautti pesään.  Aloin luottaa, ettei niitä viedä. Pennut pääsi katselemaan muitakin kissoja ja voi, siellä oli koira. Mutta koira tuntui rakastavan pentuja. Uusi äippäni kertoi, että koira kasvoi kissanpentujen kanssa  Varsinkin Melo nimen saanut pentu tykkäsi leikkiä koiran kanssa, toki vartioin vieressä.

Kun minut steriloitiin eläinlääkäri sanoi, että olen lopetuskuntoinen. Hampaat on huonot ja suolisto viallinen ja jotain muutakin oli, en muista, olin tokkurassa.   Uusi äippäni kysyi mielipidettä toisesta lääkäristä ja niin hampaita alettiin hoitaa.  Ja se suuri nälkä alkoi helpottaa suolessa, vaikka herkkä se on vieläkin. Painankin enemmän, ja en myönnä, mutta joskus kuorsaan.

Surkeita hampaitani on hoitanut ensin kissayhdistys, mutta kun kaikkia ei pystynyt kerralla, niin nyt mun uusi äippä hoitaa. Suolistosta en tiedä, mutta vatsa on herkkä.  Olen kyllä pulskistunut. Tykkään talon tarjotusta ruuasta ja voin mielestäni hyvin. Rakastan äippäni silityksiä. Joskus nukkuessani kuorsaan.  Joskus unessa punaiset pojat saapuvat moikkaamaan äippää.  En ole enää nuori ja terve, mutta äippäni mielestä minäkin ansaitsen hyvän kissanelämän.