Kattia kanssa – Elävää ravintoa ja kahvihetkiä

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, etteivät naapurin kissat ole samaa rotua kuin meidän kissat. Naapurin kissat näet edustavat nisäkäslajia Felis catus, ne siis ovat kotikissoja. Eläintieteilijät eivät tätä vielä tiedä, mutta meillä asuva kissapukuinen porukka edustaa aivan taatusti tämän F. catuksen vielä tuntematonta alalajia.

Naapurin kissat ovat kyllä sosiaalisia, mutta saalistavat yksin. Siis nimen omaa saalistavat. Ne ovat notkeita ja ketteriä kissapetoja.

Meidän kissoja kuvaa parhaiten seuraava: laiskanpulskea ihmisperheensä sänkyjä suuresti arvostava laiskamato, joka kiipeää, jos sitä huvittaa ja hyppäämisen sijasta tilaa hissin. Niillä on myös laaja palveluskunta aina kyökkipiiasta lakeijaan.

Myös ravinto on aivan erilaista. F. catus on täysiverinen peto, se siis syö lihaa, yleensä itse saalistamaansa. Meidän sakki puolestaan väittää olevansa näennäisvegaaneja. Ne syövät pääasiassa viljapohjaista valmisruokaa ja ottavat lihaa vain, jos se on tarkoitettu ihmisperheelle ja kypsyys on medium miinus. Elävää ravintoa ne eivät käytä lainkaan ja tästä on muuten meidän perheessä tehty ihan empiirinen tutkimus.

Sattui nimittäin noin vuosi sitten, että meidän ulkoeteiseemme ilmestyi hiiri. Tässä ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, sillä ruokimme lintuja ja linnunruoat säilytettiin eteisessä isoissa pytyissä. Eikä se siimahäntä sinällään ketään häirinnyt. Välillä harmitti kenkiin jemmatut siemenkasat, mutta nehän sai kaadettua pois. Vaan sitten se mokoma otus nakersi rapun oven kulmasta palan ja teki itselleen reitin alakerran rappuun. Ei siinä muuta, mutta vastapäätä tätä ovea oli varastohuoneen ovi eikä siinä ollut kynnystä eli pääsy sinne oli vapaa. Tästä tietoisena päätin mennä kurkistamaan varaston. Siellä oli säilössä mm. koko perheen villaiset eli tumput, villasukat ja pipot, erityisesti minun aidosta pässinpuskemasta käsintehdyt huivini.

Avasin varaston oven ja näkemäni tuho oli kauhea. Olin vienyt varastoon kissoilta turvaan lahjaksi saamani enkelinsiiven, viherkasvi oli syöty juurta myöten. Harmitti. Kangassäkit oli reikiä täynnä kuin olisi haulikolla ammuttu. Joka paikasta oli maistettu pala. Putua ja papanoita lattialla siellä täällä.

Vaan ne minun huivini.. Laatikot olivat naulakon päällä ja niiden kannet olivat paikoillaan. Ehkä niihin ei oltu vielä ylletty. Otin kaikki 5 laatikkoa alas, kasasin ne syliini ja hoipuin keittiöön. Kissat (siis 5 kappaletta, yksi nukkui sikeästi yläkerrassa) riensivät innokkaasti minua vastaan. ’Mitä toit, onko nää meille?’ oli innokas kysymys häntien puikkelehtiessa laatikoiden välissä. Olin ajatellut vieväni laatikoita suoraan yläkerran vaatehuoneeseen, mutta tuli mieleeni, että pitäisikö kuitenkin varmistaa, ettei mitään oltu syöty. Avasin siis ensimmäisen laatikon, siinä olivatkin ne minun huivini. Päällimmäisenä oli musta iso huivi ja se näytti ihan ehjältä. Otin sen käteeni tarkoituksenani tarkistaa loputkin huivit. Yllätys, yllätys. Mustan huivin alla omassa pikku pesässään istui ruskea, valkovatsainen ja pyöreäkorvainen hiiri. Ja se pesä oli tehty minun valkoisista huiveistani. Siis niistä käsintehdyistä.

Minä en pidä hiiristä, joten huusin jokseenkin kuin sisävesihinaaja ja vaadin kissaporukkaa tekemään jotakin. Sain osakseni halveksivan katseen: ’Mutsi älä keuhkoo, se on VAIN hiiri.’ Tämän toteamuksen myötä koko kissasakki purjehti hännät pystyssä olohuoneeseen jättäen minut ja hiiren katselemaan ällistyneinä toisiamme.

Hiiri oli varmaan luullut hetkensä tulleen viiden kissan piirittäessä sen pesää, hyvä ettei raukka pyörtynyt kauhusta. Minusta ei sille vastusta ollut, joten pudotin mustan huivin takaisin sen päälle, laitoin laatikon kannen paikoilleen ja kannoin laatikon hiirineen ja huiveineen ulos.

Eikä tämä todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun meidän kissat hiiren kohtaavat. Joka kerta on hiiri voittanut 6-0.

Sitten venäjänkielisiä uutisia:

Iloksemme olemme todenneet, että Mimmi on oppinut muutaman sanan suomea. Se tuntee esimerkiksi sanat syömään ja nukkumaan. Ai niin, mainitsinko jo sanan syömään?

Uusin sana on pallo. Mimmihän on ollut hieman huono leikkimään. Hermo on mennyt parissa minuutissa leluun ja leikittäjään. Nytpä isäntä keksi Mimmille mieluisen lelun, ripirapipallon eli kasaan puristetun kaupan kassakuitin. Vahinkohan se oli. Mies aikoi rypistää kassakuitin ja heittää sen roskiin, mutta katti meinasi housuistaan lähteä ja pyöri innolla isäntänsä ympärillä. Leikitään, leikitään. Niinpä pallo heitettiin ja Mimmi syöksyi perään kuin pikajuoksija. Hetken aikaa se jaksoi leikkiä yksinään pallollaan ja istahti sitten sen viereen lattialle. Vaan isäntäpä sanoi: ’Tuo Mimmi pallo tänne.’ Mimmi katsoi vuoron perään palloa ja isäntäänsä, palloa ja isäntää, otti sitten pallon suuhunsa, kantoi sen isäntänsä viereen, puski tämän jalkoja ja kehräsi. Mimmi saikin valtaisat suosionosoitukset ja kehut moisesta suorituksesta. Äkäpussia kun sai myös silittää kehuessa – siis mies, en minä. Tätä noutamisleikkiä sitten leikittiin hyvän aikaa.

Olen aina pitänyt venäläisiä teekansana, mutta Mimmi on osoittautunut kovaksi kahvinjuojaksi. Isäntä mokoma juo kahvinsa korkeasta ja kapeasuisesta mukista, mutta minullapa on matala ja leveäsuinen Arabian 24h –kuppi käytössä. Siinä on muotoilija onnistunut täydellisesti: kuppi on kuin tehty Mimmin leveälle naamalle. Mimmi nyt yleisestikin ottaen viettää paljon aikaansa keittiön pöydällä, se on siis aina valmiina paikalla kahvihetken aikaan. Se odottaa enemmän tai vähemmän kärsivällisesti, että minä saan juotua kahvini melkein loppuun. Sitten se tulee kupin viereen, katsoo maiskuttaen kuppia ja maitotölkkiä. Mimmin kahvi on aina cafe americana triplamaidolla eli kaadan kahvitilkkani päälle maitoa niin, että kuppi on puolillaan. Ja sitten Mimmi lipittää kahvinsa. Ikävä kyllä se tekee tämän rituaalinsa myös silloin, kun meillä on joku vieras kahvipöydässä. Siinä Mimmi sitten istuu pullalautasen vieressä ja odottaa. Voi vain kehottaa vierasta ottamaan kakkua ja pikkuleipää siitä Mimmin takapuolen vierestä.

Mimmi on tehnyt harmillisen selväksi, että minä olen ei-toivottu henkilö hänen valtakunnassaan kahvitarjoilustani huolimatta. Jonkin aikaa sitten lähdin parin päivän koulutukseen. Mimmi istui pöydällä ja myhäili tyytyväisenä. Minulla oli pakattu reppu mukana eli ilmiselvästi olin lähdössä pois. Olisin voinut vaikka vannoa, että se katti taputti karvaisia käsiään lähtiessäni ovesta ulos.

Mimmin suureksi harmiksi olinkin poissa vain pari päivää, mutta sinäkin aikana se pahuksen katti oli saanut megajuorun liikkeelle. Frank nimittäin masentui täysin. Mimmi oli aivan varmasti uskotellut sille, etten enää palaisi. Frank-parka stressaa kovin helposti pienistäkin muutoksista ja nytkin katin vatsa meni aivan sekaisin. Frank istui yhtenään hiekkalaatikolla ja oksenteli. Sitten loppui syöminen kokonaan. Mies jo mietti toisena aamuna eläinlääkäriin lähtöä, niin kepuliin kuntoon Frank-poloinen meni. No, minä sitten palasinkin jo seuraavana yönä. Aamulla aloitettiin heti Frankin tehohoito: jauhelihaa kädestä syötettynä ja päikkärit mamman kanssa sohvalla. Ja illalla katti olikin jo entisellään.

Pepen uuden ulkotarhan avajaisia vietettiin syyskuussa. Lattia-alaa on nyt 4,5 neliötä ja tarhan kokonaistilavuus on 11 kuutiota. Kelpaa ulkoilla. Pepe tosin on tilannut lämpimämpiä kelejä, mutta oravajahti saa nyt sujua viileämmässä ilmassa kevääseen saakka. Kaikkea kun ei voi saada. Paitsi jos sen terassilämmittimen asentaisi…

Hyvää joulun odotusta ja kissanmintun tuoksuisia paketteja kaikille!

Pepen mamma Satu

Tämä artikkeli julkaistiin Kissojen Katastrofiyhdistys KKY ry:n jäsenlehdessä 2-2016.

Kuvat & Teksti: Satu Halonen