Uuteen kotiin

Kattia kanssa

Vesiongelmien vuoksi muutimme edellissyksynä kerrostaloon. Kissat eivät olleet kauhean ihastuksistaan korkean ulkotarhan vaihtumisesta parvekkeeseen vaan minkäs teit.

Viime syksynä tuli mitta kuivaa ja huonoa sisäilmaa täyteen ja muuttoauto kurvasi jälleen pihaan. Kissat bokseihin ja tavarat autoon. Pakko sanoa, että kertaakaan ei ole meidän poppoota niin helposti pakattu. Jopa arkaakin arempi Niilo tepasti ihan itse omaan häkkiinsä.

Muuttoauto pysähtyi omakotitalon pihaan. Kissat odottivat lukittuina pienessä huoneessa, kunnes tavarat oli kannettu sisään. No, ok. Mimmi-kissa oli lukittuna vessaan, eihän se hapake muiden kanssa sovi samaan tilaan.

Vapaaksi päästyään kissat tutkivat innolla uutta kotia. Kukaan ei pelännyt mitään, uteliaana vain touhusivat ylä- ja alakerrassa. Salminen hyppäsi keittiössä ruokapöydälle ja ilmoitti, että tästä ikkunasta sitten mennään kesällä ulkotarhaan. Tokihan se nyt Tarttilasta tänne haetaan! Ja haettiinhan se.

Tilaa on nyt sen verran vähemmän, ettei Mimmille liiennyt omaa huonetta vaan oma tila vaihtui pahvilaatikkoon pakastimen päällä. Siinä kyllä mahtuu nukkumaan ihan hyvin ja kissarouva otti muutoksen vastaan ihmeen hillitysti. Tällä hetkellä tosin Mimmi on jo laajentanut reviiriään. Hän nimittäin nukkuu aamupäivät vessassa, jossa on lattialämmitys. Iltapäivät kuluvat isännän sängyssä ja jostain kumman syystä välillä myös minun tyynyyni nojaillen. Illat Mimmillä vierähtää sohvalla isännän kanssa ja yöksi hän käpertyy kerälle keittiötasolle leipälaatikon eteen. Meillä on siis aivan turha edes kuvitella saavansa leipää ilman kissankarvoja.

Muutkin kissat ovat kotiutuneet aivan loistavasti. Salminen viihtyy pojan kanssa tämän huoneessa öiseen aikaan. Päivisin kattipahus on suurta johtajaa täällä alakerrassa. Aina sohvalla minun vieressäni, kun vain pääsee. Salminen ja Lulu ovat uudessa kodissa ottaneet tehtäväkseen minun suojeluni ja käyttäytyvät hyvin omistavasti minua kohtaan.

Lulu nukkuu useasti kiipeilypuun korkeimmalla olevassa pedissä ja Niilo nukkuu puolestaan viereisessä pienellä kerällä. Yöt Lulu nukkuu puksuttaa minun vieressäni. Usein minun vierestäni löytyy myös Niilo, joka on aikamoinen mammanpoika tätä nykyä. On sellainenkin ihme nähty, että meidän sängyssä on samaan aikaan nukkuneet minun puolellani Lulu ja Niilo ja isännän puolella Mimmi-kissa itse. Edistystä.

Laitoimme talveksi lintujen ruokintapaikat keittiön ikkunoiden läheisyyteen niin, että kissat saavat katsella lintuja päivisin. Koko nelikko onkin löytänyt tämän lintubongauksen salat. Ikkunasta voi seurata niin tiklien kuin fasaanienkin touhuja, oravista nyt puhumattakaan. Salminen kuitenkin arvostaa eniten tv:stä tulevaa Avaraa luontoa. Siinä seikkailevat karhut ja metsot ovat kissan mielestä paljon jännittävämpiä kuin oman pihan mustarastaat. Salminen katseleekin lempiohjelmansa joka viikko. Lulu ja Niilo puolestaan ovat ihastuneet hiiriohjelmaan. Sitä voi katsella meidän roskakaapissa, kunhan vain avaa oven. Siinä sitten kaksikko istua nakottaa ja odottaa ohjelman alkua. Yleensä ohjelma alkaa noin kello kaksi yöllä. Mainoskatkolla Niilo leikkii hiiren kanssa – tai paremminkin hiirellä jokseenkin äänekkäästi. Kahden ensimmäisen ohjelman jälkeen totesimme Niilolla puhjenneen hiiriallergian. Kattiparka yski ja köhi aamuyön hiirileikin jo päätyttyä. Viimeisimmän ohjelman jälkeen Niilo jätti reklamaation, sillä lelu puri häntä tassuun. Aivan ennenkuulumatonta. En tosin tiedä, mitä hiirien työehtosopimus sanoo näistä leikkihetkistä ja oikeudesta purra talon kissaa.

Työehtosopimuksesta puheen ollen. Ystäväni kysäisi joku aika sitten, että minkälainen Tessi näillä meidän kissoilla oikein on? Että onko sopimuksessa pelkkiä oikeuksia eikä lainkaan velvollisuuksia? En tarkemmin tunne tätä kotikissojen Tessiä, mutta ainakin paikallisen sisäkissajaoston mukaan asia on juuri näin, vain oikeudet on lueteltu eikä saavutetuista etuuksista todellakaan aiota luopua. Että pyydystä itse ne hiiresi. Ja sitä minä sitten hiiriä inhoavana naisihmisenä yritin.

Kävi nimittäin ilmi, että se raivopää hiiri, joka puri minun pientä Niiloani, oli piilotellut yöllisen leikin jälkeen kaksi päivää kirjahyllyssä minun keittokirjojeni takana. Lulu yritti kyllä asiasta kertoa, mutta isäntä sanoi kissan höpsivän. Eihän mikään hiiri kissahuushollissa kirjahyllyssä piilossa pysy. Mutta kun pysyi. Ja sieltä kirjahyllystä se siirtyi kissanvessan reunan alle. Sieltä sen löysi Salminen ja syöksyi hiiri edellään olohuoneeseen. Hiiri kiipesi ilmeisesti seinään, sillä katti hyökkäsi sohvalle minun olkapäälleni ja huitoi vimmatusti niskani taakse lätkien samalla hännällään minua naamaan. Minä kun en sitä hiirtä  – onneksi –  nähnyt, tuupin kissaa alas sohvalta useamman kerran. Isännän mielestä kissa jahtasi ikkunasta itikkaa, mutta kovin isolta se itikka innostuksesta päätellen vaikutti. Kissojen mielestä saalistuksen kohde oli jälleen päätynyt kissanvessan taakse. Poikani uskoi kissoja ja sittenhän se riemu repesi. Pojan nostaessa kissanvessaa hiiri ampaisi juoksuun ja pinkoi takaisin olkkariin Niilo kannoillaan. Hiiri oli aivan uskomattoman nopea, meistä kukaan ei nähnyt, minne se lopulta meni. Niilo paikallisti hiirikaverinsa sohvan alle ja uskollisena mammansa ritarina ryhtyi saalistustyöhön. Lopputulos oli se, että se hiiripirulainen puri Niiloa uudelleen. Siitä taas seurasi, että Niilo hyppäsi sohvan selkänojalle sylkien miehelleni (siis isän syytä kaikki tyynni) ja lopetti saalistuksen siihen paikkaan. Hiiri puolestaan kiipesi verhoa pitkin ylös lähelle katon rajaa ja hyppäsi sieltä valtavalla loikalla sohvan ja mieheni ylitse lattialle sohvapöydän reunaan törmäten. Törmäys ei vauhtia hidastanut, vaan hiiri viiletti piiloon Porin Matin taakse kissojen singahtaessa karkuun sängyn alle.

Sieltä kaminan takaa hiirulainen killitti minua silmät levällään ja pesi pienillä tassuillaan nättiä naamaansa viikset väpättäen. Kaveri oli kokonaiset viisi senttiä pitkä plus saman verran häntää. Yritin sitten saada hiirulaista menemään paperikassiin, jossa olisin voinut sen kiikuttaa ulos. Vielä mitä, tyyppi pinkaisikin juuri päinvastaiseen suuntaan eteiseen. Uusi yritys paperikassilla. Mimmi mokoma tuli sohlaamaan väliin ja hiiri hyppi rappuja yläkertaan kissa perässään. Pääsin niiden perään rappujen puoleen väliin, kun minua vastaan juoksi järkyttynyt Mimmi voitonriemuisen hiiren takaa-ajamana. Meniköhän tämä nyt jotenkin väärinpäin?

No, Mimmi hyppäsi turvaan keittiötasolle ja hiiri juoksi uudelleen kissanvessan taakse, josta yritin ajaa sitä lattiaharjan kanssa alakerran ovesta kellarinrappuun. Eihän se mokoma sinne mennyt vaan takaisin sinne kirjahyllyyn. Sitten se mokoma jyrsijä kiipesi seinää ylös aiheuttaen minulle väristyksiä. Olin jo purkamassa tavaroita ylähyllyiltä pois saadakseni hyllyn siirtymään, kun hiiri livahti hyllystä keittiöön. Ensin kiihdytys kissankupeille. Mimmi ei enää suostunut astumaan samalle lattialle hiiren kanssa vaan keittiötasolta katseli hyvin tuomitsevasti toisen juoksemista.. Hiiri etsi epätoivoisesti pakotietä ja vihdoin löysi tiskipöydän sivusta sen saman sähköjohtojen läpituonnin, josta oli ilmeisesti tullutkin. Pää mahtui hyvin koloon ja loppuhiirikin pienellä pinnistyksellä. Ja sinne livahti siimahäntä omaan koloonsa. Meni varmasti kertomaan äidilleen, miten oli höykyttänyt meidän mustan kissan ja juoksuttanut persialaista pitkin rappuja.

Tällaista tällä kertaa – kyllä maalla on mukavaa!

Hyvää kesää teille kaikille toivottelee Satu, neljän kissapukuisen tohelon mamma