40 vuotta sitten

Kirjoittaja: Terttu Kanervo, perustajajäsen ja pitkäaikainen puheenjohtaja  |  Kuva: Virpi Koivula

Terttu Kanervon juhlapuhe 15.2.2019 – KKY:n historia

Kissa on meille kaikille tärkeä ja rakas lemmikki.  Valitettavasti on kuitenkin monia ihmisiä, jotka suhtautuvat nykyisinkin kriittisesti kissoihin.

Minä olen Terttu Kanervo.  Sain kutsun KKY ry:n 40-vuotisjuhlan kunniaksi tulla muistelemaan kanssanne aikaa, mikä 1970-luvun alkupuolella, lähes 50 vuotta sitten alkaneen toiminnan seurauksena johti tämän yhdistyksen perustamiseen ystävänpäivänä 14.2.1979.

Suhtautuminen kissoihin 1970-luvun alkuvuosina oli siis melko ankeata ja välinpitämätöntä. Ei Tampereella eikä ympäristökunnissakaan ollut siihen aikaan yhtään instanssia, joka olisi auttanut heitteille jätettyjä ja ulos syntyneitä maatiaiskissoja ja kissapopulaatioita. Kisat olivat leikkaamattomia ja lisääntyivät vapaasti. Niitä oli ympäri Tampereen kaupunkia ydinkeskustaa myöten. Niitä oli mm. Särkänniemessä, Pispalassa, Tahmelassa, Järvensivulla, Kalevantien pikataloilla, Mattilan torpalla Litukan siirtolapuutarhan kyljessä, Amurissa ja Petsamossa muutamia vain mainitakseni, joten toiminnallemme oli tilausta ja aika siihen kypsä.

Kissat hakeutuivat luonnollisesti ihmisasumusten lähelle ravinnon puutteessa ja talvisia pakkasia pakoon. Tampereella oli silloin vielä puutalokortteleita ympäri kaupunkia, kuten Tammelassa, Kyttälässä ja Amurissa.  Niiden alustoissa kissoilla oli jonkinlaista turvaa. Vähitellen puutaloja purettiin, ja tilalle rakennettiin kerrostaloja, ja kissojen turvapaikat vähenivät.

Leikkaamattomina kissat lisääntyivät.  Keväiset kissatappelut hajuhaittoineen häiritsivät asukkaita eikä se parantanut kissan arvostusta, joka ei muutenkaan ollut kovin korkealla.  Niitä vähäteltiin, samoin kuin meitä auttajia.

Omakohtaisesti heräsin tilanteeseen muutettuamme kerrostalosta Kalevassa Takahuhtiin vastavalmistuneeseen rivitaloyhtiöön lähellä Ristinarkkua. Taloyhtiömme vieressä sijaitsi Linnan kartano puutarhoineen. Katselin eräänä päivänä keittiömme ikkunasta, kun pikkupojat kiusasivat pientä kolmiväristä kissaa heitellen sitä kivillä. Sanoin tyttärilleni: Hakekaa tuo kissa meille turvaan.  Kissa nimitettiin Misseksi. Siitä alkoivat omakohtaiset toimeni kissojen hyväksi.

Siispä Missestä se alkoi.  Sillä oli kiima, joten päätin, että kissa tulee leikkauttaa ensi tilassa, koska ei ollut tarkoitus lisätä kantaa. Aloin huomata muitakin avun tarpeessa olevia kissoja. Otin niitä talteen, leikkautin muutamia omalla kustannuksellani ja kyselin niille uusia koteja, ellei omistajaa löytynyt. Onnistuin niitä sijoittamaankin, josta päättelin, että näin voisi auttaa kissoja jatkossakin. Tampereella alkoi ilmestyä kaupunkilehti Tamperelainen, jossa sai ns. Agentin palstalla veloituksetta ilmoittaa löytyneistä ja kadonneista kissoista.  Palstalla olikin aina pitkä rivi ilmoituksia.

Sitten kuulin, että Suomen Rotukissayhdistyksellä eli SUROK:illa oli katastrofirahasto kissoille.  PIROK:ia ei vielä silloin ollut. Käännyin siis SUROK:in puoleen. He korvasivat minulle muutaman kissan leikkauksen. Sitten perustettiin PIROK, Pirkanmaan rotukissayhdistys, mutta tällä vastaperustetulla yhdistyksellä ei ollut katastrofirahastoa. Myöhemmin toki olemme saaneet heiltä monenlaista tukea.

Kissojen leikkauttaminen suvunjatkamisen estämiseksi oli alusta alkaen kaiken toiminnan A j O. Kaikki varat, joita satunnaisesti saatiin toiminnassa mukana olevien taidoilla, kuten savityöt, sukkien neulominen, korttien piirtäminen jne, käytettiin leikkauskuluihin. Toiminnan apuna meillä oli käytettävissä vain minun autoni ja lankapuhelin sekä kirjoituskone, kirjoittaminen lehtiin ja ns. puskaradio.

Mietin, mitkä olivat mahdollisuudet jatkaa toimintaa. Onneksi Tampereelle perustettiin silloin Koe-eläinten suojelu -niminen yhdistys. Osallistuin sen perustavaan kokoukseen Kalkussa ja tutustuin siellä muihin kissaihmisiin. He halusivat myös auttaa kissoja, vaikka tämä yhdistyksen pääasiallinen tehtävä oli koe-eläinten hyväksi tehtävä työ.

Tampereen koe-eläinten suojelu ry alkoi järjestää kirpputorimyyjäisiä. joihin me kissatiimiläisetkin osallistuimme sillä seurauksella, että saimme osan myyjäistuotoista kissojen leikkauttamisiin.  Se oli pelastus olemattomaan rahatilanteeseemme.

Työmme kissojen hyväksi poikkesi huomattavasti koe-eläintyöstä. Kissatyö oli käytännönläheistä, kun taas tärkeä koe-eläintyö on teoreettisempaa. Vähitellen kissatyömme paisui suuremmaksi kuin työ koe-eläinten auttamiseksi. Tampereen koe-eläinten suojelu alkoi vähitellen hiipua, ja sen toiminta lakkasikin Tampereella jäsenten siirtyessä Helsingin yhdistykseen, jonka nimi muutettiin myöhemmin Animaliaksi.

Kissatiimi alkoi toimia Kissojen Katastrofirahaston nimellä, jona meidät jo tunnettiinkin Tampereella viiden vuoden ajalta. Katastrofirahasto oli rekisteröimätön yhdistys, joten meillä ei ollut jäseniä eikä jäsenmaksuja, joten oli perusteita saada meidät yhdistysrekisteriin. Kissoja olimme hoitaneet omissa kodeissamme, joita kutsuttiin ensikodeiksi.

Oli aika toimia, joten kutsuin koolle perustavan kokouksen 14.2.1979 kotiini Peltolammille, jonne olimme muuttaneet jo aikaisemmin. Yhdistykselle valittiin nimeksi Kissojen Katastrofiyhdistys.  Sitä ennen olimme laatineet säännöt yhdistykselle, ja kokouksessa valittiin ensimmäinen hallitus. Jäseniä meillä oli ensimmäisenä vuonna 25. Mitään toimintamallia meillä ei ollut, koska olimme ensimmäinen yhdistys Suomessa, joka otti talteen kodittomia maatiaiskissoja. Jouduimme laatimaan kaikki tarvittavat asiapaperit. Perustamisvuonna päätimme aloittaa vaatimattoman jäsenlehden toimittamisen. Sitä ennen kilpailutettiin lehdelle nimi, joksi valittiin Katti-Matti. Ensimmäinen kirjoituskoneella kirjoitettu ja kopioimalla monistettu lehti saatiin jakoon heti vuoden 1980 alussa.

Alkavalla rekisteröidyllä yhdistyksellä oli paljon työtä. Kirpputorimyyjäisiä järjestettiin pari kertaa vuodessa kaupungin tiloissa Sammonkatu 36:ssa. Tavaravarastomme sijaitsi Sammonkatu 28:ssa, äitini kellaritiloissa. Myöhemmistä saavutuksistamme pidän tärkeänä löytökissojen tatuointimerkinnän aloittamista ensimmäisenä Suomessa elokuussa v. 1986. Aloimme myös pitää pentuseurantaa ja löytyneet/kadonneet –rekisteriä, jotka  vaikuttivat merkittävästi tunnettuuteemme Tampereella ja Pirkanmaalla. Tampereen Radiosta soitettiin useasti ja haastateltiin kissa-asioista.  Olimme muutaman kerran televisiossakin.

Villiintyneiden kissojen kiinniotto vaikeutti alkuaikoina huomattavasti työtämme, koska meillä ei ollut kissaloukkuja.  Myöhemmin onnistuimme Hämeenlinnasta saamaan loukkujen piirustukset.  Niiden pohjalta teetimme muutamia puisia loukkuja, mikä helpotti kiinniottoa huomattavasti.

Rahavarat olivat vähissä monet vuodet, vaikka maksoimme bensa- ja puhelinkulumme sekä kissojen ruoat ja kissanhiekat omasta kukkarostamme. Periaatteena oli, että kissojen rahoja käytetään vain suoranaisiin kissojen kuluihin, kuten leikkauksiin ja lääkkeisiin.

Nyt haluan kiittää kaikkia yhdistyksen nykyisiä aktiiveja ja ennen kaikkea jo aikaisemmin mukana olleita kissaihmisiä tärkeästä työstänne kissojen hyväksi. Samalla toivotan nyt 40 vuotta täyttävälle yhdistyksellemme paljon onnea ja menestystä sekä aktiiveille sinnikkyyttä tulevina vuosina.